Reintegration as Recognition: Ex-combatant and veteran politics in Namibia

Reintegration as Recognition: Ex-combatant and veteran politics in Namibia

PhD Dissertation - "This is a study of Namibian ex-combatant and veteran policies after the country s transition to independence in 1990. Instead of assessing the successfulness of reintegration against its stated objectives or the perspective of post-conflict policy discourses, it examines the politics of reintegration as a process of multiform negotiation over recognition and entitlements for the ex-combatants, and political authority and legitimacy for party and government leaders. The study interrogates the ways in which this process reflects and contributes to postcolonial Namibian politics, state formation and citizenship. It is based on nine months of fieldwork in 2002, 2003 and 2009 and its main sources include ethnographic observation, life historical interviews with ex-combatants, thematic interviews with politicians and civil servants, grey literature as well as Namibian newspapers and internet sources. The study finds that instead of being a neutral exercise in post-conflict management and peacebuilding, Namibian reintegration has been motivated by more exclusive ideas of the nation and by the special bond between the ruling party and the former liberation movement Swapo and its formerly exiled cadres. This close tie and the characterization of Swapo combatants as heroes who hold a special place in the Namibian narrative of national liberation have repeatedly enabled Swapo ex-combatants to demand recognition, employment, monetary compensation and other benefits. Coupled with this, the relative strength of the Namibian state and economy has made it possible to plan and implement ex-combatant reintegration as a predominantly domestic process without the close involvement of international agencies. Hence, it has been possible to diverge from mainstream disarmament, demobilization and reintegration (DDR) programmes and attempt to solve the ex-combatant question by broad-based public employment. After most ex-combatants were employed in the late 1990s and early 2000s, however, their demands and policy responses shifted towards monetary compensation. The domestic character of Namibian reintegration also made it possible to implement ex-combatant and veteran policies selectively so that former Swapo exiles have gradually been transformed into an officially recognized group of veterans while their former enemies, Namibian fighters of South African surrogate forces, have been sidelined. This process of domestically driven, selective reintegration has multiple broad implications. First, as Namibia has recently emerged from a long period of violent conflict, security concerns and the imperative to control organized violence are clearly visible. The targeting of Swapo ex-combatants in reintegration and their recruitment to the public service, particularly the uniformed services, have relinked their fates with that of the Swapo government, pacifying them and making them useful in consolidating the hold of the regime over the security agencies and the marginal and frontier areas and populations. Indeed, a key reason why the demand politics of the ex-combatants have been so successful is that their interests have been largely congruent with the perceived interests of the political elite. Second, the tendency of Namibian reintegration to entrench involvement in liberationist history as a criterion of full membership in the political community, creating an ever-widening circle of veterans versus others, provides and interesting comparison with struggles over recognition and citizenship elsewhere in Africa which are often framed in terms of language, religion, ethnicity, race or historical origins. The movements thus generated may adopt anti-national stances but they are as likely to seek to reformulate and colonize nationalism itself. Namibian ex-combatant reintegration, on the other hand, exemplifies a situation where nationalism as a supposedly unifying force still has salience but has been appropriated by a particular narrative of belonging. Thus, instead of representing a break from inclusive citizenship towards increasingly codified particular identities that compete within the national space, the Namibian case demonstrates the coexistence of a legal concept of universal national citizenship with a pervasive ideology of national belonging. The latter, however, inherently contradicts the supposed universalism of legal citizenship. The long-term effects of Namibian veteran politics remain to be seen. On the one hand, the aim to reconcile and build a nation, evident in some of the decisions and statements associated with reintegration as well as in Namibian political discourse more generally, is countered by the persistence of pre-independence political logics and divisions, and a concentration of power according to liberationist fault lines. It is not surprising that a militant version of nationalism seems appealing to certain political elites in their bid to justify the current regime and entrench their own positions in it. On the other hand, in the long run the politics of ex-combatants and veterans may also offer a template for more broad-based demands that question entrenched patterns of economic and political privilege, and provoke responses that may lead towards more inclusive citizenship and more broadly legitimate authority. Tässä väitöskirjassa on tutkittu entisiä taistelijoita ja sotaveteraaneja koskevaa politiikkaa Namibiassa, eteläisessä Afrikassa. Entisten taistelijoiden reintegrointi eli sopeuttaminen yhteiskuntaan on nykyään oleellinen osa konfliktien jälkeisten yhteiskuntien jälleenrakennusohjelmia. Työssä ei kuitenkaan tarkastella namibialaista entisiä taistelijoita ja veteraaneja koskevaa politiikkaa ohjelmallisten onnistumisten tai epäonnistumisten näkökulmasta vaan osana laajempia valtionmuodostukseen ja kansalaisuuteen vaikuttavia poliittisia kehityskulkuja. Namibialainen veteraanipolitiikka näyttäytyy monimuotoisena ja pitkäaikaisena neuvotteluna toisaalta entisten taistelijoiden ja veteraanien ja toisaalta hallinnon ja valtapuolueen edustajien välillä, jossa yhteiskuntarauhaa ja poliittisen vallan oikeutusta on ostettu veteraanien tunnustamisella ja heille tarjotuilla eduilla. Työ perustuu yhteensä yhdeksän kuukauden kenttätyöhön Namibiassa vuosina 2002, 2003 ja 2009. Sen pääasiallisina lähteinä on käytetty etnografisia havaintoja, elämäntarinahaastatteluita, teemahaastatteluita, virallisia dokumentteja ja namibialaista mediaa. Työssä päädytään siihen, että entisiä taistelijoita koskeva yhteiskuntapolitiikka Namibiassa ei edusta neutraalia hallinnointia ja rauhanrakennusta, vaan juontuu maan lähihistoriasta kumpuavasta poissulkevasta kansallisuusaatteen tulkinnasta ja vapautusliikkeestä valtapuolueeksi muuntuneen Swapon ja sen maanpaossa eläneiden jäsenten välisestä pitkäaikaisesta erityissuhteesta. Tämä suhde ja Swapon veteraanien asema sankareina puolueen vaalimassa kansallisen vapautuksen tarinassa on yhä uudelleen suonut tälle veteraaniryhmälle mahdollisuuden vaatia tunnustusta, työtä, rahakorvauksia ja muita etuja. Koska Namibian valtion ja talouden suhteellinen vahvuus on tarjonnut maan hallinnolle vapauden suunnitella ja toteuttaa entisiä taistelijoita ja veteraaneja koskevaa politiikkaa verrattain itsenäisesti ja ilman mittavaa ulkopuolista puuttumista, pystyttiin Namibiassa poikkeamaan entisten taistelijoiden sopeuttamisen kansainvälisestä valtavirrasta tarjoamalla heille julkisen sektorin työpaikkoja. Laajamittainen työllistäminen ei kuitenkaan johtanut veteraanien vaatimusten loppumiseen vaan siirsi niiden painopisteen työstä rahakorvauksiin. Namibialaisen veteraanipolitiikan kotoperäisyys on tehnyt mahdolliseksi myös sen valikoivan toteuttamisen; Swapon veteraaneista on vähitellen tullut vakiintunut, merkittävä intressiryhmä kun puolestaan heidän sodanaikaiset vihollisensa eli Etelä-Afrikan miehityshallinnon riveissä taistelleet namibialaiset ovat jääneet enimmäkseen syrjään. Yllämainituilla namibialaisen veteraanipolitiikan toteutustavoilla on merkittäviä seurauksia. Ensinnäkin, Namibian itsenäistyminen pitkän väkivaltaisen konfliktin jälkeen ja siihen liittynyt poliittisen vallan vaihtuminen teki turvallisuudesta ja järjestyksestä keskeisiä kysymyksiä. Kohdistamalla veteraanipolitiikkansa ensisijaisesti omiin maanpaossa eläneisiin jäseniinsä ja työllistämällä heidät julkiselle sektorille, suureksi osaksi poliisiin ja asevoimiin, Swapon hallinto on sitouttanut heitä itseensä. Työllistäminen on myös kanavoinut heidän kykyään järjestäytyneen väkivallan käyttöön sellaisin tavoin, jotka ovat palvelleet valtion ja valtapuolueen vallan vakiinnuttamista alueilla, joilla se on aikaisemmin ollut heikko. Yksi olennainen syy sille, miksi Swapon veteraanit ovat toistuvasti saaneet vaatimuksensa hyväksytyiksi onkin ollut se, että heidän intressinsä ovat usein langenneet yksiin nykyisen poliittisen eliitin intressien kanssa. Toiseksi, namibialaisen veteraanipolitiikan taipumus nostaa osallisuus vapaustaistelun historiaan poliittisen yhteisön täyden tai etuoikeutetun jäsenyyden ehdoksi ja siihen liittyvä veteraaniuden vähittäinen laajeneminen koskemaan yhä useampia ryhmiä tarjoaa mielenkiintoisen vertailukohdan kansalaisuutta koskeviin kamppailuihin muualla Afrikassa. Näiden kamppailujen ilmiasu perustuu usein kielellisiin, uskonnollisiin tai etnisiin erotteluihin tai paikalliseen alkuperään. Niissä saatetaan omaksua sellaisia erityisiä identiteettejä, jotka vastustavat jotain olemassa olevaa kansakunnan mallia, mutta ne saattavat myös pyrkiä määrittelemään kansallisuuden ja kansalaisuuden kriteerit uudelleen. Namibialainen veteraanipolitiikka puolestaan ilmentää tilannetta, jossa ajatuksella yhtenäisestä kansakunnasta on edelleen huomattava poliittinen merkitys, mutta se kansallisen vapautuksen kertomus, jolla tuo kansakunta on historiallisesti kuviteltu tarjoaa tietyille ryhmille toisia paremmat mahdollisuudet käytännössä sitoutua ja kuulua siihen. Toisin sanoen tämä namibialainen tapaus ei edusta yleisen ja yhtäläisen kansalaisuuden rapautumista yhä ahtaammin määriteltyjen erityisten ryhmäidentiteettien kilpakentäksi vaan pikemminkin tilannetta, jossa voimakas kansakuntaan kuulumisen kriteeristö määrittää periaatteessa tasavertaisen, perustuslakiin kirjatun namibialaisuuden käytännön sisältöä ja toteutumista. Namibialaisen veteraanipolitiikan pitkän ajan seuraukset jäävät nähtäviksi. Toisaalta sota-ajalta periytyvät poliittiset ajattelutavat ja ryhmäjaot sekä vallan kasautuminen niiden mukaan rajoittavat mahdollisuuksia rakentaa kansallista sovintoa ja yhtenäistä kansakuntaa. Toisaalta veteraanien painostuspolitiikan onnistuminen saattaa tarjota esikuvan muiden ryhmien vastaaville vaatimuksille ja nykyisten taloudellisten ja poliittisten etuoikeuksien kyseenalaistamiselle, mikä puolestaan voi johtaa esimerkiksi yhteiskuntapoliittisten mekanismien laajempaan kattavuuteen ja siten sellaiseen poliittiseen valtaan, jolla on nykyistä laajempi oikeutus."

Lalli Metsola

https://helda.helsinki.fi/handle/10138/154055

University of Helsinki

2015

PDF

English